Katsaus kiinnostavimpiin albumeihin 3/2025

Genre: Melodinen Rock, Hard Rock
Julkaisija: Ear

Ruotsalainen melodisen rockin ykkösnyrkki iskee kovempaa kuin koskaan

Mape Ollila kirjoittaa Soundissa (4/2025) H.E.A.Tin uudesta albumista ”Welcome to the Future”, joka hänen mukaansa on jopa yhtyeen paras levy tähän asti. Ollila toteaa, että bändin alkuperäisen laulajan Kenny Leckremon paluu on ollut ratkaisevaa: Leckremon hevimpi rintaääni ja sielukas tulkinta tuovat soundiin lisää lämpöä ja syvyyttä verrattuna Erik Grönwallin aikakauteen.

Levyn biisikattaus on Ollilan mukaan genren ehdotonta huippua. Jona Teen syntetisaattorimelodiat koukuttavat kappale kappaleelta, oli kyse sitten energisestä ”Disasterista”, kaihoisasta ”Call My Namesta” tai sykkeeseen fyysisesti kytkeytyvästä ”Children of the Stormista”. Hän kehuu erityisesti kappaleiden dynaamista draivia, jossa riffit, basso ja rummut soivat tiukassa yhteispelissä, kasarisynat ja taustalaulut taas laajentavat soundia stadionrockin suuntaan.

Leckremon laulu ja Dave Dalonen kitarasoolot edustavat perinteistä hard rockin taituruutta, ja kappaleiden jännitteitä kasvatetaan maltilla ennen huipentuvia, räjähtäviä kertosäkeitä. Ollila summaa, että H.E.A.T muistuttaa alati enemmän toista Upplands Väsbyn legendaa Europea – mutta vielä korkeaoktaanisemmilla ja tasalaatuisemmilla levyillä.

Arvio Soundissa 4/2025. Kirjoittanut: Mape Ollila.

Genre: Klassinen
Julkaisija: Ondine

Tarkkuutta, nyansseja ja Sibeliuksen orkesterivärejä paljastava tulkinta

Helsingin Sanomien arviossa Vesa Sirén pohtii, onko Radion sinfoniaorkesterin ja Nicholas Collonin Sibelius-tulkinta ”oikeaa” Sibeliusta – ja päätyy siihen, että jos tämä ei ole, niin mikä sitten olisi. Collon ei lähde muokkaamaan Sibeliuksen ongelmallisiakin orkestraatioita, vaan toteuttaa ne äärimmäisen huolellisesti. Sirén korostaa viidennen sinfonian ensi osan herkkiä ”vähän” ja ”ppp” -merkintöjä, joita RSO Collonin johdolla kunnioittaa poikkeuksellisen tarkasti: soitto on usein kevyempää kuin muissa vertailulevytyksissä.

Finaalissa Collon hallitsee tempon ja tunnelman vaihtelut mestarillisesti. Vaikka joskus tarkkuus vie hieman tilaa atmosfääriltä, loppuiskut soivat harvinaisen vakuuttavasti. Joutsikki-sarjassa Sibeliuksen melodiset aarteet välkähtelevät lyhyinä, lähes ritualistisina hetkinä. Sirén huomauttaa, että Collonin ja RSO:n työ nostaa esiin Sibeliuksen orkestrointitaidon, joka kestää vertailun jopa Ravelin tarkkaan soitinmestaruuteen.

Viulisti Christian Tetzlaff tulkitsee kahdet serenadit ja kaksi kappaletta aiempaa rouheammin, mutta löytää niistä myös herkän kesäyön valon. Ondine kilpailee näin hieman itsensä kanssa, sillä Kuusiston ja Tapiola sinfoniettan aiempi levytys tarjoaa saman musiikin toisenlaisen, leikkisämmän näkökulman.

Arvio Helsingin Sanomissa 28.6.2025. Kirjoittanut: Vesa Sirén.

Genre: Alternative Rock, Gothic Rock
Julkaisija: Beggars Banquet Records

Bauhaus-legendan uutuus on syvää, kaihoisaa ja vahvasti omaleimaista taidetta

Bauhaus-legendan uutuus on syvää, kaihoisaa ja vahvasti omaleimaista taidetta.

Tony Latva kirjoittaa RetroPop-blogin arviossa (11.5.2025), kuinka Bauhausin keulahahmona tunnettu Peter Murphy onnistuu uudella albumillaan The Last and Only Star jopa ylittämään itsensä. Latvan mukaan levy on syvästi kaihoisa ja monin paikoin herkkä, mutta samalla sen musiikki sykkii vahvaa omaleimaisuutta, jolle Murphy on koko uransa rakentanut.

Albumin avausraita ”Ghost in the Mirror” upottaa heti tummasävyiseen tunnelmaan, jota tehostavat minimalistiset syntetisaattorit ja Murphyn lumoavan karhea laulu. Latva huomauttaa, että kappaleissa on läsnä eräänlainen ”kohtalokas paino”, mutta myös henkäyksenomainen hauraus. Levyn huippuhetkiä ovat esimerkiksi ”Sorrow’s Bride” sekä nimikappale ”The Last and Only Star”, jossa Murphy venyttää ääntään vaikuttaviin sfääreihin.

Latva kiittää erityisesti levyn hienovaraista tuotantoa: äänimaisemissa on tilaa hengittää, mikä antaa Murphyn dramaattisille tulkinnoille entistä suuremman painoarvon. Kokonaisuus on hänen mielestään yksi Murphyn uran parhaista, jopa ikonisimpien Bauhaus-klassikoiden veroinen.

Arvio RetroPopissa 11.5.2025. Kirjoittanut: Tony Latva. Lähde: RetroPop-blogi.

Genre: Jazz, Piano Duo
Julkaisija: ACT

Virtuoottista leikittelyä ja herkkää dialogia kahden pianistin voimalla

Jazzrytmit-verkkolehden arviossaan (29.5.2025) Timo Lehmusmetsä ylistää italialaisen Stefano Bollanin ja suomalaisen Iiro Rantalan yhteistyötä albumilla Jazz at Berlin Philharmonic XV. Kyseessä on konserttitaltiointi Berliinin filharmoniasta, jossa kaksi huippupianistia käy vuoropuhelua vaivattoman virtuoosimaisesti mutta samalla lämpimän inhimillisesti.

Lehmusmetsän mukaan ohjelmisto vaihtelee klassisen musiikin lainoista jazzstandardeihin ja omiin sävellyksiin. Erityisesti hän nostaa esiin Bollanin soolona soittaman Rossinin "La Danza" -tulkinnan sekä Rantalan herkän, mutta oivaltavan version omasta kappaleestaan ”Freedom”. Duona he irrottelevat esimerkiksi Monk-henkisessä ”Little Rootie Tootie” -numerossa, jossa huumori ja improvisaatio paisuvat hyväntuuliseksi kilpajuoksuksi.

Lehmusmetsä kehuu pianistien välistä kemiaa poikkeukselliseksi: vaikka molemmat ovat temperamentiltaan erilaisia, heidän yhteispelinsä on sekä spontaania että syvästi kuuntelevaa. Levyltä välittyy myös live-illan tunnelma, yleisön reaktioineen, mikä tekee siitä erityisen elävän kokemuksen.

Arvio Jazzrytmitissä 29.5.2025. Kirjoittanut: Timo Lehmusmetsä. Lähde: Jazzrytmit.

Genre: Elektroninen, Experimental Club, Bass Music
Julkaisija: TraTraTrax

Kuuma ja sykkivä klubialbumi rikkoo rajoja

Philip Sherburne kirjoittaa Pitchforkin arviossaan (19.6.2025) Nick Leónin albumista A Tropical Entropy, että kyseessä on ”kuuma ja levoton levy”, joka ammentaa Karibian ja Latinalaisen Amerikan rytmeistä, mutta purkaa ne moderneihin, usein häiritseviin muotoihin. Sherburne kuvaa levyä ”psykologisesti intensiiviseksi”: se ei tarjoa pelkästään tanssilattian nautintoa, vaan haastaa myös kuulijan odotukset ja mukavuusalueen.

Sherburnen mukaan León yhdistelee reggaetónia, dembow’ta, ambientia ja perkussiivista bassomusiikkia tavalla, joka tuntuu sekä tutulta että oudolta. Hän mainitsee erityisesti kappaleen ”Xstasis”, joka rakentuu metallisen kaiun ja sykkivän basson varaan, sekä ”Ketamina”, jossa rytmi nykii arvaamattomasti kuin horjuva keho.

Sherburne kiittää albumin monipuolista tekstuuria ja Leónin kykyä käyttää tilaa: ääniä ei ahdeta täyteen, vaan niille annetaan hengittää ja resonoida. Lopputulos on intensiivinen, mutta myös hypnoottinen. Hän antaa albumille arvosanan 8.1 ja toteaa, että se ”ei ehkä sovi kaikille”, mutta on sitäkin palkitsevampi niille, jotka uskaltavat heittäytyä sen epävakaisiin sykkeisiin.

Arvio Pitchforkissa 19.6.2025. Kirjoittanut: Philip Sherburne. Lähde: Pitchfork.