Hyvän äänen saaminen ei ole koskaan ollut näin helppoa, eikä oikeastaan edes kovin kallista. Silti perinteinen hifiharrastus tuntuu kutistuvan, harrastajakunta vanhenee ja erikoistuneita hifikauppojakin on selvästi vähemmän kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Onko hifi siis katoamassa, vai onko koko kysymys väärin asetettu? Ehkä hifi ei ole häviämässä mihinkään, mutta se vain näyttää tulevaisuudessa aivan erilaiselta kuin mihin olemme tottuneet.

Törmäsin YouTubessa mielenkiintoiseen videoon Hi-Fi: Why the Greatest Decade in Audio History Lasted Only 10 Years, jonka lähtökohta on jo otsikossaan aika raflaava: hifin varsinainen kultakausi olisi kestänyt vain noin kymmenen vuotta, suunnilleen vuodesta 1972 vuoteen 1982.

Video perustelee väitettä sillä, että juuri tuolloin moni asia sattui osumaan samaan aikaan kohdalleen. Japanilaiset valmistajat pystyivät tarjoamaan erittäin laadukkaita vahvistimia, vastaanottimia, levysoittimia ja kasettidekkejä hinnalla, joita tavallisellakin keskiluokkaisella kuluttajalla oli mahdollisuus ostaa , musiikki eli vahvaa albumikeskeistä kautta, hifikauppoja kuunteluhuoneineen löytyi runsaasti ja aiheeseen erikoistuneilla lehdillä oli aivan toisenlainen asema kuin nykyään.

Videossa reilu annos nostalgiaa ja muutama aika kyseenalainenkin väite, eikä hifin tekninen tai kaupallinen kehitys tietenkään loppunut vuonna 1982 – oikeastaan aika lailla päinvastoin.

Perinteisen hifin varsinainen valtakausi jatkui pitkälle 1980-luvulle, joka oli monessa suhteessa jopa sen kaupallisesti vahvinta aikaa. Erillislaitteista koottu stereo oli tavallinen osa kodin viihde-elektroniikkaa, vahvistimia, virittimiä, levysoittimia, kasettidekkejä ja myöhemmin CD-soittimia myytiin paljon, eikä kyse ollut vain pienen harrastajajoukon tuotteista.

Suomessakin hifi myi hyvin vielä 1990-luvun alkuun, aina syvään lamaan saakka – ja toki sen jälkeenkin. Muutos ei siis tapahtunut yhdessä yössä, eikä vuotta 1982 voi mitenkään pitää hetkenä, jolloin kiinnostus hifiin olisi yhtäkkiä romahtanut. Jos jonkin varsinaisen taitekohdan haluaa nimetä, se löytyy paljon lähempää 1990-luvun puoliväliä ja siitä eteenpäin, jolloin perinteinen komponenttihifi alkoi vähitellen menettää asemaansa tavallisena kulutuselektroniikkana.

Olen itse seurannut hifialaa tavalla tai toisella jo neljän vuosikymmenen ajan, ensin kaupalliselta puolelta ja myöhemmin medioiden, testauksen ja tapahtumien kautta, ja siinä ajassa muutos on ollut aika helppo nähdä myös käytännössä. Hifikauppoja on hävinnyt, erikoislehtiä on vähemmän, suuri osa kaupasta on siirtynyt verkkoon ja samalla myös se perinteinen hifiharrastajakunta tuntuu vanhenevan, mikä näkyy aika konkreettisesti esimerkiksi messuilla.

Mutta ehkä videon kiinnostavin ajatus ei lopulta olekaan väite juuri vuosien 1972–1982 ylivoimaisuudesta. Ehkä hifin kultakausi ei ollut aikaa, jolloin valmistettiin maailman kaikkien aikojen parhaat vahvistimet, kaiuttimet tai levysoittimet, vaan aikaa, jolloin hifi oli vielä valtavirtaa.

Kun hifi joutui kilpailemaan ajasta

Hifin aseman muuttumista voidaan myös selittää jo audiotekniikan kehityksellä. Minisarjat yleistyivät, kotiteatteri tuli, MP3 muutti musiikin mukana kulkevaksi ja suoratoisto lopulta koko musiikin hankkimisen ajatuksen, mutta mielestäni vielä suurempi muutos tapahtui siinä, mihin ihmiset ylipäätään käyttävät vapaa-aikansa.

1980-luvulla hyvä stereolaitteisto oli monessa kodissa yksi keskeisistä viihdelaitteista. Musiikin kuunteleminen oli itsessään tekemistä, eikä sen kanssa kilpaillut kovinkaan moni muu samalla tavalla huomiota vaativa asia.

Sitten myös televisio muuttui aivan perusteellisesti. Vanhan kuvaputkitelevision tilalle tulivat ensin suuret taulutelevisiot, plasma ja LCD, sitten teräväpiirto, Full HD, 4K, HDR ja lopulta suoratoistopalvelut, jotka muuttivat television katselun kokonaan. Televisio ei ollutkaan enää nurkassa seisova 28-tuumainen laatikko, josta katsottiin muutamaa kanavaa, vaan olohuoneen suuri ja näyttävä viihdekeskus, jonka kuvan koko ja laatu kehittyivät muutamassa vuosikymmenessä aivan valtavasti.

Samalla kuluttajien rahaa ja kiinnostusta alkoi siirtyä luonnollisesti kuvaan. Uusi iso taulutelevisio oli konkreettisesti jotain aivan muuta kuin vanha kuvaputki, ja myöhemmin 65-, 75- ja jopa yli 80-tuumaiset televisiot ovat tehneet kotona katsomisesta kokemuksen, johon vielä 1990-luvulla olisi tarvittu projektori.

Ääni ei tietenkään kadonnut tämän mukana, mutta sen asema muuttui. Kotiteatteri toi hetkeksi jopa uuden buumin monikanavaisiin vahvistimiin ja kaiuttimiin, mutta myöhemmin sama kehitys on vienyt suuren yleisön yhä enemmän soundbareihin ja muihin mahdollisimman yksinkertaisiin ratkaisuihin. Iso televisio kyllä halutaan, mutta kuutta kaiutinta, vahvistinta ja johtoja pitkin olohuonetta ei välttämättä enää haluta.

Ja sitten tuli älypuhelin

Tässä vaiheessa kilpailu ihmisen huomiosta muuttui kokonaan. Nyt siinä samassa laitteessa ovat musiikki, videot, sosiaalinen media, uutiset, sähköposti, viestit, pelit ja käytännössä lähes kaikki muukin, mihin vapaa-aikaa käytetään. Puhelin ei siis vain muuttanut musiikin kuuntelemista, vaan koko vapaa-ajan käyttöä.

Ehkä hifin pahin kilpailija ei olekaan huono ääni, Bluetooth tai edes suoratoisto. Se on aika ja huomio.

Aikoinaan levy valittiin, laitettiin soimaan ja sitä kuunneltiin. Myös radio. Ei välttämättä siksi, että ihmiset olisivat olleet kärsivällisempiä tai musiikillisesti sivistyneempiä, vaan ihan jo siksi, ettei koko ajan ollut kymmentä muuta asiaa tarjolla. LP- tai CD-levyn kappaleen pystyi kyllä vaihtamaan, mutta sitä varten piti aikoinaan sentään nousta sohvalta; toki CD:n aikana kappale vaihtui jo kaukosäätimestä.

Nyt koko maailman musiikki on muutaman sormenliikkeen päässä, mutta samalla yksi kappale kilpailee TikTokin, YouTuben, WhatsAppin, Netflixin, uutisten ja kymmenien ilmoitusten kanssa. Kokonaisen albumin kuunteleminen alusta loppuun tekemättä samalla mitään muuta alkaa olla melkein jonkinlainen keskittymisharjoitus.

Varsinkin kun heti tarjotaan vielä muuta sinua kiinnostavaa.

Ja tässä on aika merkillinen ristiriita: teknisesti meillä on paremmat mahdollisuudet kuunnella musiikkia laadukkaammin ja helpommin kuin koskaan aikaisemmin, mutta samalla meillä on vähemmän aikaa ja ennen kaikkea vähemmän keskittynyttä huomiota itse kuunteluun.

Ja mitä hifi oikeastaan enää tarkoittaa?

HIFI eli High fidelity (=korkea luonnonmukaisuus) tarkoitti aikanaan jotain aika konkreettista. Riittävän laaja toistovaste, pieni särö, riittävä dynamiikka ja kunnollinen stereoerottelu eivät olleet itsestäänselvyyksiä, vaan hifitoiston tarkoitti jo kunnon laittieistoa ja yleensä isoa rahallista sijoitusta. Kun kunnollinen stereolaitteisto laitettiin tavallisen matkaradion, television tai halvan musiikkikeskuksen rinnalle, eron kyllä kuuli ilman suurempia selityksiä.

Nyt tilanne on muuttunut. Jo muutamalla kympillä saa kuulokkeet, joiden tekninen suorituskyky olisi muutama vuosikymmen sitten ollut todella kova juttu, ja reilulla sadalla eurolla löytyy aktiivikaiuttimia, joiden sisällä ovat vahvistimet, D/A-muunnos, digitaalinen signaalinkäsittely ja mahdolliseesti jopa verkkotoisto. Edullisistakin vahvistimista voidaan mitata suoritusarvoja, joista entisaikojen suunnittelijat olisivat todennäköisesti olleet enemmän kuin tyytyväisiä.

Eli jos hifi määritellään jonkin teknisen suoritusrajan ylittämiseksi (kuten se onkin), niin rima ei nykyään enää kovin korkealla ole – tai oikeastaan tekniikka meni sen yli jo aikaa sitten.

Ja tässä tullaan mielestäni aika olennaiseen kysymykseen: tarvitaanko koko hifi-termiä enää samalla tavalla kuin ennen?

Ehkä hifi ei tulevaisuudessa määritäkään niinkään laitetta vaan käyttäjän suhtautumista ääneen vaan kiinnostaako ihmistä ylipäätään se, miltä musiikki kuulostaa ja voisiko siitä saada vielä vähän enemmän irti.

Tässä mielessä ajatus siitä, etteivät nuoret enää olisi kiinnostuneita musiikista ja äänestä, tuntuu vähän oudolta. Heillähän on kuulokkeet päässä enemmän kuin yhdelläkään aikaisemmalla sukupolvella, musiikkia kuunnellaan valtavasti, pelien äänimaailmoihin panostetaan enemmän kuin koskaan, musiikkia tehdään kotona tietokoneilla, videoita tuotetaan ja myös vinyyli on onnistunut löytämään aivan uuden yleisön, jolla ei ole minkäänlaista omakohtaista nostalgiaa LP-levyn alkuperäisiin kultavuosiin.

Ääni siis kyllä kiinnostaa, mutta ehkä hifi sanana saati harrastuksena ei aina osaa puhua tälle yleisölle.

Jos 20-vuotiaan ensimmäinen kosketus hifiin on pitkä selitys vahvistimen vaimennuskertoimesta, verkkokaapelin mahdollisesta vaikutuksesta ääneen tai siitä, miksi hänen langattomat kuulokkeensa ovat oikeastaan väärä tapa kuunnella musiikkia, niin kiinnostus voidaan onnistua tappamaan jo ennen kuin se ehtii syntyä.

Itse lähtisin yksinkertaisemmin liikkeelle: Kuuntele tätä.

Otetaan joku tuttu kappale ja soitetaan se oikeasti hyvällä järjestelmällä tai hyvillä kuulokkeilla. Ei ensimmäiseksi puhuta hinnasta, bittisyvyydestä, vahvistintekniikasta tai siitä, kuinka paljon jokin kaapeli maksaa.

Jos ero on riittävän suuri, kysymys syntyy yleensä ihan itsestään: miksi tämä kuulostaa näin paljon paremmalta?

Ja voisiko ääni kuulostaa vieläkin paremmalta?

Ja tässä ollaankin lähempänä jonkinasteista kiinnostusta ja siis sitä niin sanottua hifiharrastusta, vaikka sanaa hifi ei olisi käytetty kertaakaan.

Tässä kohtaa kannattaisi ehkä miettiä myös sitä, millaisen kuvan me haluamme hifiharrastuksesta antaa ulospäin.

Jos hifi näyttäytyy lähinnä kymmenientuhansien eurojen vahvistimina, valtavina kaiuttimina, eksoottisina lisävarusteina ja vaikeana teknisenä sanastona, niin ei ehkä kannata ihmetellä, jos harrastus tuntuu ulkopuolisen silmin kalliilta, vaikealta ja vähän sisäänpäin lämpiävältä.

Tässä on myös yksi asia, johon alalla pitkään toimineet sortuvat helposti – minä mukaan lukien. Kun samoista asioista puhuu ja kirjoittaa vuodesta toiseen, alkaa huomaamattaan olettaa, että muutkin tietävät, mitä tarkoitetaan DACilla, impedanssilla, aktiivikaiuttimella, huonekorjauksella tai vaikka phonoasteella. Eivät tiedä, eikä tarvitsekaan tietää.

Eräs pitkään alalla toiminut hifimyyjä kirjoitti LinkedInissä osuvasti siitä, kuinka hänen oma rakennusprojektinsa oli saanut miettimään myös hifikaupan asiakaspalvelua: asiantuntijalle päivänselvä asia ei välttämättä ole asiakkaalle lainkaan selvä. Ja jos vastaus kysymykseen on käytännössä ”sehän on ihan yksinkertainen juttu”, asiakas voi hyvinkin mennä sinne, missä asia jaksetaan selittää ymmärrettävästi.

Tämä on mielestäni aika tärkeä huomio myös hifiharrastuksen tulevaisuuden kannalta. Jos haluamme uusia ihmisiä mukaan, emme voi edellyttää, että he osaavat jo valmiiksi hifin kielen. Kiinnostus ääneen pitää riittää lähtökohdaksi. Tekniikan ehtii kyllä oppia myöhemmin – jos sitä edes haluaa oppia. Ensin pitäisi saada kiinnostus heräämään.

Highend kuuluu tähän maailmaan ilman muuta, mutta yhtä lailla pitäisi osata näyttää, kuinka hyvää ääntä nykyään saa jo varsin kohtuullisella rahalla. Eikä edullisia tuotteita pitäisi automaattisesti vähätellä vain siksi, etteivät ne edusta sitä kaikkein hienointa ja kalleinta päätä.

Todellisuudessa hyvään ääneen pääsee nykyään käsiksi jo sangen edullisesti, ja ehkä juuri sitä pitäisi näyttää enemmän. Ei vain kaikkein kalleimpia mahdollisia ratkaisuja, vaan sitä, kuinka paljon ääni voi parantua jo suhteellisen pienellä panostuksella ja mihin rahat ylipäätään kannattaa ensimmäiseksi käyttää.

Jostain pitää voida aloittaa. Ei ensimmäisen viinipullon tarvitse olla Château Pétrus, kellon Rolex tai auton Bentley.

Hifi ei ehkä katoa – mutta se muuttuu

Vinyylin uusi suosio liittyy mielestäni tähän samaan asiaan, vaikka teknisesti se näyttääkin lähes täysin päinvastaiselta kehitykseltä. LP ei ole erityisen kätevä formaatti. Levy on iso, sitä pitää käsitellä, se kuluu, äänessä saattaa kuulua napsuntaa eikä toisto muutenkaan vastaa nykyisen digitaalisen tekniikan tasoa. Digitaaliseen suoratoistoon verrattuna koko systeemi on oikeastaan aika järjetön.

Silti se kiinnostaa myös nuoria. Eikä kyse ole heidän kohdallaan edes nostalgiasta, koska monelle vinyyli on päinvastoin jotain aivan uutta. Jo itse toimintaperiaate voi tuntua kiehtovalta: levyn uraan on fyysisesti tallennettu ääntä vastaava mekaaninen informaatio, jota pieni neula seuraa ja muuttaa takaisin musiikiksi. Siinä on jotain konkreettista ja lähes mekaanisen ihmeellistä verrattuna siihen, että musiikki vain ilmestyy puhelimesta painamalla ruutua.

Ehkä juuri siksi vinyylissä musiikin kuuntelemiseen liittyy taas jotain erityistä. Levy valitaan, otetaan kotelosta, asetetaan soittimelle ja neula lasketaan uraan. Musiikki ei vain ala jostain taustalta ja jatku loputtomana automaattisesti valittuna virtana, vaan kuuntelemisesta tulee edes pieni tapahtuma.

En tarkoita, että hifin tulevaisuus olisi jonkinlainen paluu vinyyliin tai vuoteen 1977. Ei todellakaan. Mutta ehkä siitä vanhasta tavasta kuunnella olisi jotain opittavaa myös täysin digitaalisessa maailmassa.

Eikä vinyyli ole tässä edes yksin. Myös CD-levyjen kiinnostus on jälleen kasvanut, ja jopa C-kasetit ovat tehneet jonkinlaista uutta tulemista. Mittakaava on toki aivan eri kuin niiden alkuperäisinä valtakausina, mutta ilmiö on silti kiinnostava. Nuoremmalle sukupolvelle nämä eivät välttämättä ole vanhanaikaisia formaatteja vaan päinvastoin jotain uutta ja konkreettista – esineitä, joita voi omistaa, käsitellä ja kerätä. Myös se, miten ääni niihin tallennetaan ja niistä toistetaan, voi itsessään olla kiinnostavaa ihan jo siksi, ettei musiikki vain ilmesty näkymättömänä datavirtana puhelimeen.

Ehkä tässä on myös pieni vastareaktio suoratoiston aineettomuudelle. Kun lähes kaikki musiikki on koko ajan saatavilla, yksittäisen levyn omistamisella, kansitaiteella ja koko fyysisellä esineellä voi olla taas aivan toisenlainen arvo.

Istu alas ja kuuntele

Ja ehkä juuri tässä tullaan siihen, millainen tulevaisuuden hifiharrastaja oikeastaan on. Todennäköisesti hän ei näytä samalta kuin harrastaja muutama vuosikymmen sitten, eikä tarvitsekaan näyttää. Hän voi kuunnella kaiken suoratoistona, käyttää aktiivikaiuttimia ja huonekorjausta, kuunnella toisena päivänä hyvillä langattomilla kuulokkeilla ja toisena pyörittää vinyyliä eikä nähdä näissä mitään ristiriitaa. Hän voi tulla aiheeseen pelaamisen, kuulokkeiden, musiikin tekemisen, kotiteatterin tai vaikka tietokoneäänen kautta, eikä hän välttämättä koskaan käytä itsestään nimitystä hifiharrastaja.

Mutta jos häntä kiinnostaa se, miltä musiikki kuulostaa, miksi jokin kuulostaa paremmalta ja mitä voisi tehdä, jotta se kuulostaisi vielä vähän paremmalta, niin eikö siinä lopulta ole koko harrastuksen ydin?

Perinteinen erillislaitteisiin perustuva stereohifi tuskin enää palaa samanlaiseksi valtavirran ilmiöksi kuin se joskus oli. Maailma ympärillä on muuttunut liian paljon, ja ihmisen ajasta kilpailevat nykyään aivan eri määrä laitteita, sisältöjä ja palveluita kuin 1980-luvulla.

Mutta tämä ei tarkoita, että kiinnostus hyvään ääneen olisi katoamassa.
Ehkä oikeastaan päinvastoin.

Mahdollisuudet hyvään ääneen ovat paremmat kuin koskaan.

Tekniikka ja laatu ovat kehittyneet valtavasti. Laitteet ovat helpompia käyttää ja kohtuullisella rahalla saa enemmän kuin ennen. Haaste on enemmän siinä, saadaanko ihminen kaiken muun keskellä pysähtymään hetkeksi tutun kappaleen ääreen ja huomaamaan:

Hei, tämähän kuulostaa oikeasti hyvältä.
Voisiko tämä kuulostaa vielä paremmalta?

Siitähän tämä harrastus on oikeastaan aina alkanut.